Yleisön pyynnöstä - hän on täällä tänään

Limu siis, pelailee pleikalla, ja jep, oikein arvattu, Lego Star Warsia. Tätä menoa peli on pelattu läpi muutamassa viikossa. Meillä on siis uudet kuviot, hypodiploidisen leukemiasolun (hankala päästä eroon ja uusisi 90%:lla varmuudella) takia menemme suoraan korkean riskin hoito-ohjelman jälkeen kantasolusiirtoon joskus keväällä. Tarkoittaa siis sitä, että tämä rankimmaksi tarkoitettu induktiohoito joka loppuu ensi viikonloppuna, onkin vain alkusoittoa vielä rankemmille hoidoille, joita kuulemma sairaalaslangilla kutsutaan A-, B- Ja C-blokiksi. Nyt odottelemme torstaina tehtävää lyppiä (luuydinpunktiota), josta selviää hoitovasteesta lisää. Jos hoitovaste on kohtuullinen, Limulla ei ole infektiota ja veriarvot ovat ok, niin pääsemme käymään kotona ennen A-blokkia. Jos hoitovaste ei ole toivottu tai tulee muita mutkia matkaan niin sitten jatkamme suoraan sairaalassa A-blokkiin (tarkoittaa ymmärtääkseni siis noin 15 päivän sytostaattihoitoja, jos eivät veny infektioiden tai muiden hankaluuksien takia).

Eli suunnitelmat ovat kohtuullisen selvät sinne keväälle asti, mutta mutkia tulee varmasti matkaan. Ja sitten kun sukelletaan siihen kantasolusiirtoputkeen niin sitten mennäänkin ihan tunti kerrallaan. Mutta siitä lisää sitten kun sinne asti päästään.

Olemme sopeutuneet ihan kohtuullisen hyvin tähän uuteen diagnoosiin vaikka vaikeaa se on ollut. Tuntuu että satelliittikin voisi todennäköisemmin pudota päähän kun se hemmetin hypodiploidi ilmestyä tosta vaan meitä kiusaamaan. Mutta kuten sanottu, näillä mennään. Hyvillä korteilla on helppo pelata, mutta huonoilla pelaaminen niin että lopputulos miellyttää onkin sitten jo hankalampaa. Mutta meillä tää osataan.

Limu voi olosuhteisiin nähden oikein hyvin. Iloinen ja valoisa lapsi edelleen. Kortisoni saa ajattelemaan ruokaa non-stop ja aika monena aamuna olen jo kasilta kokannut uunimakkaraa tuolla keittiössä. Ollaan päästy kävelemään tohon käytävälle ja avon (avo-osasto) puolelle ja kovasti Limu odottaa sitä että päästäisiin käymään kotona. Koti tarkoittaa nyt ensin Limulle Marjukka-mummin asuntoa Kalliossa ja sitten meidän vuokra-asuntoa Tapiolassa, Karkkilaan Limua ei enää raahata kun sieltä on pitkä matka sairaalaan. Talo on myynnissä, eikä se tunnu, hassua kyllä, juuri miltään. Vaikka talo onkin ollut juuri mun haaveeni. Mutta aikansa kutakin, kolmio Tapiolassa kelpaa hyvin, kun saisi vaan tuon lapsosen joskus terveeksi.

Täytyy sanoa, että se lahjojen, korttien ja muistamisten tulva, josta olemme saaneet nauttia, on opettanut mulle ystävyyden ja välittämisen arvon. Melkein itku tulee kun mietin kaikkia teitä, jotka ovat meitä muistaneet. Vielä kerran iso iso kiitos. On ihanaa kun ei ole yksin. 

Kohta lähden osasto kympin vanhempien kahville, on joka tiistai kello 18. Tapaan siellä ainakin yhden uuden ystäväni täältä osastolta. Hänen kanssaan voidaan jutella asioista jotka on normaalioloissa elävälle ihan liian rankkoja. Tälläinen kokemus muuttaa kyllä myös sielunmaisemaa.

Huomenna lisää, ehkäpä. Tai sitten ylihuomenna. Täällä aika menettää merkityksensä. Mutta kyllä mä tiedän, että ulkomaailma on tuolla jossain ja jonain päivänä se ei meitä enää pelota. Ei mua eikä Limua. A-M