Ja turhamaisuus nostaa päätään. Näinhän mä vähän ennustinkin. Ensimmäistä kertaa kymmeneen päivään katsoin kunnolla peiliin ja totesin että valjulta näyttää. Eihän se tietysti ole ihmekään. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, etten ole ikuisiksi ajoiksi hautautunut murheen alhoon vaan jaksan ajatella jo vähän muutakin. Vaikka nyt sitten sitä naamani valjuutta.
Täällä sunnuntaiaamu on sujunut tavalliseen tapaan. Limu heräsi kun tultiin ennen kahdeksaa, sitten otettiin aamupaino, punnittiin yövaippa, käytiin aamusuihkussa, mitattiiin aamupissa (määrä & ph), sitten koko pojan rasvaus perusvoiteella, yökkärin vaihto puhtaaseen, aamupala (pastaa ja pestoa), aamulääkkeet (jogurtin seassa), hampaiden pesu ja sit poika olikin valmis päivän haasteisiin. Haasteet tosin tässä tapauksessa tarkoittavat lähinnä pleikan peluuta, ensin Star Wars ja sitten Batman. Limua kovasti naurattaa kun Kissanainen pussaa Batmania ja Robin näyttää niille kieltä. Limusta sellainen pussailu on ihan yök.
Silloin kun Limu voi hyvin, on helppo kuvitella olevansa lomalla jossain kolmen tähden hotellissa. Aamiaisen joutuu tosin itse kokkaamaan. Toisaalta silloin kun Limu oksentaa tai on muuten huonokuntoinen tai saadaan jotain huonoja uutisia, niin silloin tuntuu että ollaan helvetin esikartanossa. Äärilaidasta toiseen mennään siis.
Naapurihuoneessa pikkupotilas soittaa rumpuja. Hoitaja kävi eilen kysymässä meiltä, että häiritseekö meteli meitä. Me todettiin, että ei tosiaankaan häiritse. Naapurihuoneen poika on saanut eilen kolmea eri sytostaattia ja on muutenkin rankoissa hoidoissa, joten meistä on vaan ihanaa ja hienoa jos hän jaksaa rumpuja paukuttaa. Muutenkin tämä on paikka, jossa lapset saa minusta tehdä ihan mitä vaan ja meillä aikuisilla ei ole siihen mitään sanomista. En osaa edes kuvitella, miltä muksuista mahtaa tuntua. Mun puolesta ne saa huutaa, karjua ja vaikka heitellä vanhempiaan ja hoitajia kananmunilla, jos se heitä helpottaa tai ilahduttaa. Arjen sääntöihin palaaminen tapahtuu sitten kun poikkeustila on ohi.
Limun tukka ei osoita lähtemisen merkkejä, mutta joku aamu se on kyllä sit tyynyllä. Onneksi on nyt ihan lyhyt. Mun tukka kasvaa ja rehottaa ja juurikasvukin on aika ihana, mutta niin paljon turhamaisuutta ei musta vielä löydy että tuhlaisin kolme tuntia kampaajalla jos sen sijaan voin olla täällä hassun poikani kanssa. Vaikka poika pelaakin suurimman osan ajasta keskittyneesti pleikkaa ja mä saan vaan ihailla häntä ja ehkä satunnaisesti käydä pussaamassa ja halimassa.
Normipäivää tarjoaisi tää sunnuntai, näissä puitteissa siis. A-M
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti